Spawn Nro 4/2001 Monet on varmasti kuullu sellasesta sarjakuvalehdestä ko "Spawn". Sitä lukee ihan mielellään. Juoni on vähän sekavaa mutta kuitenkin vie mukanaan ja koko homma on vielä taidokkaasti piirretty. Elokuva oli kyllä surkea mutta lehdet on loistavia. Suosikki sarjakuvani on kuitenkin Judge Dredd ja Spawn tulee vasta kolmantena AF:n jälkeen. Tässä on nyt tekstiä numerosta 4/2001. Laittaisin sivunumerot mutta kun siinä ei ole niitä. =) No kuitenkin tekstiä neljältätoista sivulta. Tässä kohtaa Spawn tai siis Al on tullut vaihtamaan muutaman sanan mummun kanssa Angelan kuoltua. Kirjotan tämän siksi että siinä esiintyy ihan mielenkiintoista tekstiä taivaasta ja helvetisä. En usko että kumpaakaan on olemassa mutta ihan sama. Raamattu oli aikansa Taru Sormusten Herrasta. Fantasiakirja. Mutta toisin kun Tolkienin kirja, Raamattu on tylsä ja oudosti kirjoitettu. Valkoinen teksti on mummin puhetta ja vihreä Spawnin. Punainen on sitten mun kuvien perusteella keksimää "selostustekstiä". Lehdessä on kuvat mutta mun täytyy laittaa tähän jotain korvaamaan ne että tässä olis jotain selventämässä tapahtumia. Kursivoitu teksti on lehden omaa selostus-juttua. 01:52 Sunnuntai Mummu nukkuu rauhallisesti sängyssä ja avaa sitten hiljaa silmänsä. Voi tokkiinsa. Vanhan naisen lepo keskeytyy. Mummu nousee istumaan sängyllensä ja ottaa silmälasit yöpöydältä. Hän katselee hetken ulos ikkunasta ja lähtee sitten kävelemään alakertaan. On aika. Alhaalla hän menee keittiöön valmistamaan kaksi mukillista juomaa. Minne minä paninkaan sen mausteen? Niin aivan, täällähän se. Hän asettaa mukit tarjottimelle ja lähtee olohuoneeseen. Spawn on sillävälin tullut sinne ja mummu menee istumaan olohuoneen sohvalle. Näin sinusta unta tänä yönä. Mutta yhtäkkiä katosit, enkä muista minne häivyit. Tai miksi olit ylipäänsä unessani. Ei sillä väliä. Tiesin, että tulisit. Anteeksi mummu. Ei ollut tarkoitus herättää... Et herättänytkään. Jumala se oli. Sitä paitsi, tiedän, että olet täällä syystä. Taivas ei olisi lähettänyt sinua vain käymään vanhan naisen luona. Oletko käynyt katsomassa Cyania? Kyllä. Hän oli huolissaan sinusta. Tiedän. Onko hän kunnnossa? Yllättävää kyllä, kun ottaa huomioon, mitä hän on kokenut. Juomasi, ole hyvä. Kiitos. Olen varmaan osaksi siitä syystä täällä. Jatka. Jotain on tapahtunut. Jotain, minkä vuoksi joudun lähtemään pois. Ehkä pysyvästi. Sitäkö tulit kertomaan? En usko sinua. Tule ja istu alas. Kerro minulle, miksi oikein olet täällä. En tiedä. Sitten minä kerron sen. Ojenna kätesi. Mitä? Sanoin että ojenna kätesi. Rukoilin tänään, että saisimme vielä tavata sinut. Olet ollut poissa luotamme liian kauan. Minulla on ollut ikävä, Al. Olen pahoillani. Mistä syystä? Tunnen, että olet yhä karkea, kovettunut. Miltä oikein itseäsi suojaat? Kaikelta. Et kai tarkoita... Kyllä tarkoitan! Luulin että elämä olisi yksinkertaista. En halunnut mitään muuta. Mukavan, tavallisen elämän. Vaimon, lapsia, pensasaidan ja nurmikon talon ympärillä ja naurua. Tiedätkö kuinka kauan on siitä, kun viimeksi oikein nauroin...? Tarkoitan siis oikein kunnolla. En edes muista miltä se tuntuu. Mutta ei kai sillä ole enää väliä. Minähän olen nyt kuollut. Tiedätkö, etten palattuani ole edes etsinyt omaa perhettäni käsiini? Vanhempiani, veljeäni. En tiedä, mitä heille on tapahtunut. Ja mikä pelottavampaa, osa minusta ei jaksa edes välittää siitä tippaakaan. Miksi? Miksi minusta tuntuu tältä? Olenko minä todellakin minä, vai jotain, mitä muuta haluavat minun olevan? En edes ajatellut anelevani sitä kun kaikki pimeni, halusin vain Wandan. En pyytänyt muuta. En halunnut muuta. Mutta minulle ei annettu aikaa ajatella tai reagoida. Ne vain halusivat että sanon kyllä. Sanon vain kyllä. Olen käynyt sen hetken läpi miljoona kertaa. Luoja, se tekee minut melkein hulluksi, uudelleen ja uudelleen. Kyllä. Kyllä! Sanoin kyllä! En edes tiedä mitä minulta kysyttiin. Se vain.. se kaikki tapahtui niin nopeasti, ja olin silloin niin vihainen. Vihasin Jason Wynniä. Vihasin työtäni. Vihasin sitä, mikä minusta oli tullut. Kaikkea. Ja ne käyttivät sitä hyväkseen. Vihani antoi niille mahdollisuuden. Olin liian sokea tajutakseni sen. Ymmärrätkö, mummu? Ne halusivat minun uskovan rakkauteen, Wandaan. Ne halusivat minun olevan sekaisin. Rakkaus, viha. Kuinka ne voivat olla olemassa aivan yhtäaikaa. Sanoin kyllä. Luulin, että vastaisin siihen, haluanko nähdä vaimoni. Siitä ei ollut kyse. Wanda oli vain illuusio, johon takerruin. Sanoin kyllä kadotukselle. Jumalalleko sen sanoit? Tai Saatanalle. Sillä ei ole väliä, kuka tämän teki. Mutta joku sen teki. Teki mitä? Nyt alan olla vähän peloissani. Kuvittele sitten, miltä minusta tuntui? Mummu, ei ole olemassa selitystä sille, miksi olen tällainen. Kuinka siis voisit ymmärtää? Olet oikeassa. Mutta, anna kun selitän sinulle pari juttua. En tiedä, miksi Jumala on laskenut harteillesi noin raskaan taakan. Mutta olen rukoillut ja toivonut, että viime tapaamisemme jälkeen olisit löytänyt jollain tapaa rauhan. Ilmeisesti niin ei ole käynyt. Enkä luule osaavani auttaa sinua, mutta tiedän, miksi olet keskuudessamme. Opastamassa meitä. Varjelemassa meitä. Muistuttamassa siitä mitä on olla vahva. Ja vastineeksi me muistamme aina sinun henkeäsi. Meillä kaikilla on sinua kovin ikävä. Kaipaan sinua, Al. Joka päivä. Mutta Wanda tuntee sen kymmenkertaisena. Teidän rakkautenne ei voinut sinua syöstä kadotukseen, Tiedän, kun kuulen hänen puhuvan sinusta. Kuulen sen hänen äänestään, kun hänen ajatuksensa harhautuvat suuntaasi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän kaipaa yhä sinua. Mutta olet varmaankin kuullut hänen rukouksensa. Ja nyt kun hän synnytti uudet vauvat... Mikä hätänä? Älä vain sano, ettet tiennyt siitä? En tiennyt. Kyllä. Kaksoset. Voitko kuvitella. Pikkutyttö ja pikkupoika. Ihmelapset. Siksi lääkärit heitä kutsuvat. Kaikki ei ilmeisesti ollut ihan kunnossa. Mutta he eivät suostu sanomaan, mikä oli vikana. Tiedän vain, että pikku Jake ja pikku Katie olivat ihme. Eikö olekin hienoa? Nyt salaat jotain, mitä nyt? Mitä yrität kätkeä? Al? Sinulla oli syysi tulla tänne. Mikä se oli? Mitä oikein et uskalla sanoa? Se on vale! Se kaikki, mukaan lukien sinun niin sanottu Jumalasi. Haluatko tietää, mitä oikein salaan? Sen, että olemme vain narreja. Me kaikki! Taivas. Helvetti. Raamattu. Ne ovat vain satuja. Entä uskonnot? Koko maailma on erilaisten harhaluulojen vallassa. Mikä pahempaa, oikeata puolta ei ole olemassa. Ne ovat molemmat sama juttu. Katsos, mummu, ne tappoivat juuri ystäväni, enkelin. Ihan oikean enkelin. Seivästivät hänet kuin porsaan. Helvetti teki verityön, mutta Taivas auttoi sitä. Ja miksikö? Miksi Jumala antaisi yhden valituistaan kuolla? Siihen on helppo vastaus. Sota. Siinä kaikki. Harmagedon, maailmanloppu. Kutsu sitä millä nimellä haluat. Ainoa tapa voittaa on saada puolelleen enemmän sieluja, kuin vastapuoli. Hinnalla millä hyvänsä. Keinoja kaihtamatta. Jos luulet, että lopulta hyvät teot palkitaan, olet pahasti hakoteillä. Kaikki sielut päätyvät samaan joukkoon. Sieltä ne sitten poimitaan vuorotellen, kuin jossain groteskissa nimenhuudossa: Jako kahteen. Ensin Taivas, sitten Helvetti. Sitten Taivas, sitten Helvetti. Vuorotellen kumpikaan puoli ei tietenkään tällä tavalla saa yliotetta. Tiedätkö mikä sitten heiluttaa vaakaa? Laatu. Paremmat, raaemmat soturit. Taivaasi kaipaa häikäilemättömyyttä aivan yhtä paljon kuin helvettikin. Ei Jumala ole tyhmä, hän ei usko voittavansa sotaa Helvettiä vastaan pelastusarmeijan sieluilla, tai sinitukkaisten bingomummojen tai pyhäkoulun opettajien hengillä. Ei tosiaan. Jumala kaipaa Attilaa, Tsingis-Kaania ja Viiltäjä-Jackiä. Heidän julmuutensa olisi taivaalle niin suuri etu, että Helvetti tekee minkä voi pitääkseen heidät omissa leivissään. Saatana valitsi minut, mutta en ollutkaan muiden kaltainen pelinappula. Tapoin herrani ja nauroin vasten Taivaan kasvoja, kun minua pyydettiin loikkaamaan heidän puolelleen. Ne ovat yksi ja sama. Ainakin niiden tavoite on. Hallita ja voittaa, hinnalla millä hyvänsä. Ne vain esittävät asiansa eri tavoin. Mutta en valinnut kumpaakaan. Ne voivat molemmat painua puolestani helvettiin. Minä syleilen tyhjyyttä, olemattomuutta. Kuinka uskallat. Kuinka kehtaat?! Tulet kertomaan minulle, että uskoni on turhaa. Että olen narri, kun uskon johonkin hyvään, että annan itselleni oikeuden toivoa jotain. Kuule, kerron sinulle jotain. Tiedän, että uskonto on täynnä aukkoja. Kaikkea ei voi selittää. Mikä sitten on oikea vaihtoehto? Jättää kaikki sikseen sinun niin sanotun totuutesi vuoksi? Ei! Jos Cyan jäisi huomenna auton alle, luoja varjelkoon, ja kuolisi... Minulla olisi kaksi mahdollisuutta... Joko olla uskomatta mihinkään ja hyväksyä se, että hän on nyt madonruokaa, ja vain mätänee arkussa... Tai voin toivoa, että jokin henki pitää hänestä huolen, kunnes joku hänen rakkaistaan liittyy hänen seuraansa iankaikkisuudessa. Anteeksi vaan, jos olen heikko. Minun mielestäni se on inhimillisyyttä. Al, me kaipaamme jotain, josta pitää kiinni. Enkä anna sinun riistää sitä minulta. Kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden jälkeen olen ansainnut oikeuden uskoa, että saan vielä nähdä mieheni, äitini, isäni. Kaikki ne, joiden näin kuolevan. Jopa sinut, Al. Rukoilen puolestasi joka yö. Kuinka kehtaat sanoa, että se on turhaa? Olen pahoillani, mummu. Tiedän mitä olen nähnyt. Tiedän myös, että ainoa tapa suojella teitä siltä kaikelta on sanoa lopulta... Hyvästi. Back